Tänään mies oli ostanut vihdoin minulle ne uudet laatikostot. Ehkä hänkin kyllästyi tähän kaaokseen lopulta. Oikeasti hän on jo pitkään minulle tästä valittanut, mutta ehkä nyt meni perille se, että en voi siivota, ellei ole paikkaa minne laittaa tavarat.

Ensin pojat lähtivät isin kanssa kauppaan ja minä pääsin päiväunille ihan yksin rauhassa. Tosin hyvin pian havahduin Iivarin itkuun, joka tuli pihalta. Sain siis unikaverin. Isi ja Otte kantoivat laatikoita sisälle.

Isi sitten rakensi laatikostot käyttäen vasarana lihanuijaa, joka on jo pitkään ollut Iivarin lempi lelu. Nähtyään miten isi nuiji laatikot kasaan myös vauva vasaroi ahkerasti laatikoita. Ja sitten vasaransa kanssa päätti lähteä kävelemään. Ensimmäistä kertaa täysin omatoimisesti. Seisoi pitkään ja minä jo sanoin, että katsokaas pojat, vauva taitaa lähteä. Ja yhden askeleen otti, sitten pääti istua huilaamaan.

Onhan se vähän harmi, että ei meidän lapukaisemme vieläkään osaa kävellä, mutta ihan kiva on näin näyttää anopille, että tämäkin hänen ehdottoman varma teoriansa ei toimi. Hän kun niin kovasti kertoo, kuinka nuoremmat sisarukset aina oppivat kävelemään paljon nuorempana. Oula siis oppi kävelemään ihan selvästi itsekseen tämän ikäisenä, mitä Iivari on nyt.

Mikähän siinä on, että tätä ihanaa vauva-aikaa hukkaa haikailemalla sen jo menneen vauva-ajan perään. Olen taas murehtinut poikien nopeaa kasvamista isoiksi, sen sijaan, että täysillä nauttisin siitä, miten ihanassa vaiheessa he ovat nyt.

On kyllä vaikeaa sanoa Oulan olevan ihanassa vaiheessa juuri nyt, kuunneltuani ulinaa ja valitusta kaksi päivää. Mutta ehkä jo huominen on taas parempi.