Sovimme viimeviikolla yhden kylän tätitn kanssa, että menemme keskiviikkoaamuna käymään heillä. Näin lomaviikolla lapset vaativat vähän extra ohjelmaa. Eilen sitten menimme, mutta ovelta käännytettiin takaisin: eivät olleet muistaneet, että on keskiviikko ja olimme sopineet jotakin sille aamulle, mies nukkui vielä ja kaupassa oli käymättä jne. Sopisiko meille tulla iltapäivällä tai seuraavana aamuna samaan aikaan. Sovimme sitten tästä aamusta.

Mutta kuinkas ollakaan: kun olin suihkussa, mies tuli sanomaan, että kylän täti soitti, että on lähdössä lasten kanssa ulos, meidän ei kannata tulla nyt.  Sen enemmin ei kuulunut muuta.

Kun olen täällä muutaman päivän itkenyt, miksei minulla ole täällä kavereita, miksei meillä käy kukaan ja miksei minusta tykätä, niin tämä kyllä sattui.

Viimeviikolla, ja vielä toissapäivänä, olin sitä mieltä, että haluan vain jäädä tänne asumaan. Mutta nyt olen ihan valmis muuttamaan. Tosin pihasta en haluaisi luopua, enkä edes talosta. Mutta kaikkehan ei voi saada.Vaan en taitaisi olla valmis tukkimaan lapsiani jonnekin pölyisen kaupungin kerrostaloasuntoon. Me kun olemme enempi piha ihmisiä.

Tämä oli toinen asia, joka sai aikaan ahdistuksen haluta täältä pois. Ensimmäinen oli, kun mies laski minulle, mitä maksaa minun joka ikinen tanssitunti käynti. Matkaa kun kaupunkiin on se 50km. Minulle se matka ei ole ongelma itsessään, mutta se raha, mikä matkustamiseen menee.

Leikkelin pihalla vähän pensaita. Jotenkin on nyt sellainen olo, että mitäs näitä kauheasti hoitamaan. Yksi sato ehkä keretään saada, ja sitte nostetaan kytkintä.

Mutta auttaako se? Eihän minulla ole ollut kavereita muuallakaan.