Miksi pienten lasten vanhemmat ovat aina väsyneitä?

Voitte jo varmaan arvata, että toissayönä yliväsyneenä nukkumaan laitettu Oula itki monta kertaa. Näki jos jonkinlaisia unia huudoista ja jutuista päätellen. Osa tuntui liittyvän meidän entiseen kotiin ja osassa huusi isille, ettei saa mennä pois. Vaikka isi nukkui vielä sikeästi Oulan vieressä.

Eilen Oula nukkui päiväunet, vaikka olikin työn ja tuskan ja itkemisen takana saada hänet niitä nukkumaan.

Viimeyönä liskot vaivasivat sitten Iivaria. Vauva itki monta kertaa yössä, eikä imetys ollut ollenkaan se juttu, mitä halusi. Olin jo aivan ylettömän väsynyt ja sanoin vain miehelle, että ota Iivari. Poika rauhottuikin heti isin massun päälle nukkumaan. Vasta tänään iltapäivällä kuulin, että he eivät olleetkaan kävelleet ympäri taloa kuten luulin.

Tämä väsymys on kyllä kurjaa, se saa minut niin itkuherkäksi ja räjähdysalttiiksi. Onneksi muuten on mennyt hyvin poikien ja miehen kanssa. Vähän on ollut tarvetta rähjätä ja itkeskellä heille. Mutta ihan pienetkin kommentit ihmisiltä saa aikaan yllättävän suuria tunne reaktioita.

Tänään lueskelin vakuutteluja siitä, kuinka tärkeää äitien on pitää ensisijaisesti huoli itsestään, että jaksavat pitää huolta lapsistaan (ja kodistaan ja miehestään ja mistä nyt ikinä tarviikaan). Ja kuinka naisilla on tapana jättää itsensä viimeiseksi ja huolehtia vain muista. Ehkä tämän asian tunnustamisen vaikeus on osaltaan siinä, kun nykyään niin paljon törmää niihinkin naisiin, joille on hyvin tärkeää huoltaa ensisijaisesti ja lähinnä vain itesään. Itse kun haluaa antaa parastaan lapsilleen. Mutta on myönnettävä, että toki tuossa on jotakin järkeä, jos en itse enää jaksa niin en sitten kunnolla jaksa lapsiakaan hoitaa.

Hmm, josko jo huomenna varaisin ajan hierojalle.