Tämä kirjotus on yhdistelmä parista kirjeestä, jotka aioin kirjoittaa. Siis kahdelle erihenkilölle, mutta jaanpas ajatukseni nyt kaikille. Tosin toinen alkuperäisistä kohteista ei ymmärrä suomea, ja jää vähän paitsioon.

Sain kutsun erään entisen nuorisoporukan tapaamiseen. Olin mukana siinä porukassa vuodesta 1988 vuoteen 1996. Paljon lyhyemmän ajan, kuin muistelin. Tai miltä se tarkemmin miettimättä tuntui. Saatuani sen kutsun, olen ajatellut niitä ihmisiä paljon, ja nähnyt monesti unta aika monista silloisista kavereista ja tuttavista. En ole hetiä suuremmin ajatellut kohta kymmeneen vuoteen. Odotan tapaamista innolla. Toivottavasti mikään kaamea kulkutauti ei lopulta pilaa suunnitelmiani.

Kuuntelin Lasse Heikkilän Suomalaista messua. Se musiikki tuo mieleen yhden vastaavan nuorisoporukan heti tuota myöhemmältä ajalta. Olikos se juuri se kerta youtissa, kun yksi prinsessa kuoli eräässä toisessa maassa? Me olimme aika uutispimennossa.

Kun levyllä laulettiin eroamisesta ja ystävien kanssa saaduista muistoista, tajusin ,ettei minulla ole yhtään niin kaunista muistoa, että se ihan satuttaa ja sinne joskus kaipaa takaisin, siitä nuoriso porukasta, jonka kanssa meillä on tapaaminen.  Onneksi olen sellaisiakin muistoja kerännyt myöhemmin.

Itkin yhdelle sydänystävälle, miksi minulla ei ole kavereita täällä. Hän sanoi, että kaikki naiset pelkäävät miestensä puolesta, naiset kyllä huomaavat tällaiset asiat. (juu juu kiva ystävä minulla). Mutta se on ollut joskus ihan totta: Kun se tietty nuorisoporukka oli kutistunut aika pieneksi ja siihen kuului vain muuta miespuolinen yksilö kävi niin, että aina kun olin paikkakunnalla, roikuin niiden muutaman pojan kanssa. Ja tämän seurauksena alkoivat tytöt sorsia minua täysin. Minua ei aina tervehsitty eikä minulle ainakaan puhuttu. Siinä elämän tilanteessa se ei onneksi satuttanut, koska minulla oli jo omat ystäväni uudella asuinpaikkakunnallani.

Tälläiset vanhojen muistelut saa tietysti miettimään kaikkia vanhoja ihastuksia, ja niitä poikia, joita pidettiin komeina. En nimittäin nykyään ymmärrä, miten olen pitänyt heitä hyvännäköisinä. En keksi oikeastaan yhtäkään. Ainoastaan tulee mieleen kaksi, joita en silloin aikoinaan pitänyt komeina. Ehkä maku on jalostunut hollantilaiseen suuntaan, koska pidän komeina näitä omia miehiäni ja monia muita sikäläisiä. Enkä ole tainnut täälllä Ruotsissakaan tavata yhtään komistusta.

Tai olen sittenkin, naapurin veljen poikiahan piti ihan kuolata  ikkunan takaa, siis ei sentään naapurin ikkunan, vaan oman, kun pojat olivat pihalla. Vaan eipä niissäkään suonissa virtaa tippaakaan ruotsalaista verta.

Lopuksi vielä on mainittava, kuka tuntee tämän Lasse Heikkilän Suomalaisen messun, niin laulu "Missä kulkee isät maan" saa entistä pahemmin herkistymään kyyneliin.