Lasten isovanhemmat lähtivät eilen kotiinpäin. Meillä onkin ollut vieraita, kun ensin pistäytyi Suomen vaari ja heti perään tuli Hollannin mummu ja vaari. Suomen mummu ei päässyt, harmi, mutta jääpähän jotakin odotettavaa kevääksi, jos sitten pääsisi mumukin.

Eilinen oli vähän surkupäivä, Iivari murehti, että kun koirakin taas lähti mummum ja vaarin mukaan. Oula harvoin kommentoi surkuaan ja ikäväänsä, mutta käyttytyminen kyllä kertoo murehtimisesta. Tänä aamuna kuitenki ensimmäiseksi sanoi minulle, että on niin ikävä. On aina niin ikävä herätä ensimmäinen aamu, kun ne evat menneet. Ja tottahan se on. Ja kyllä tuntuu pahalta koittaa vastailla lapsen/lasten, kysymyksiin, miksi me asumme näin kaukana. Miten selittää nämä työasiat. Toisaalta Oula varsinki näyttää nykyään viihtyvän täällä, jutut ovat selvästi vaihtuneet siitä, että jos me muuteittaisiin mummun ja vaarin luokse. Nyt voisivat mummu(t) ja vaari(t) muuttaa tänne. Meillä on iso talo, ylhäällä voi asua muita... Ja onhan tässä kylällä taloja...

Sitte Oula selitti, että me ei ikinä muuteta erilleen. Pysytään koko perhe yhdessä, Aina. Sanoin, että teettekö te sitte lapsiani. "No ei, mehän ollaan molemmat poikia!" Selvä tämä. Mutta minä en sitten vissiin koskaan saakaan lapsen lapsia. Tähän Oula ehdotti, että voinhan minä tehdä ne itse. Vähän ajan miettimisen jälkeen kuitenkin sanoi, että otetaan meille toinenki pupu, Suomesta.

Tulevaisuus on siis selvänä. Ja mitäpä sitä, itsehän voisi aina muuttaa poikiensa mukana. Mutta mitähän ne pojat siihen sanovat 20v päästä. Tai jo 15v, kamalaa!