Istuin opiskelukaverini kanssa hiekkalaatikon reunalla. Totesin hänelle, että olihan sitä univelkaa ja väsymystä silloin aikoinaankin, mutta kun silloin ei tarvinnut huolehtia kenestäkään. Moni yö jäi helposti paljon lyhyemmäksi kuin nykyiset, mutta seuraavan päivän sai ihan huoletta nuokkua luennoilla ja kuppilassa. Nyt sen sijaan on pakko koittaa olla toiminta kykyinen. Hiekkalaatikon reunalla on pysyttävä valppaana, etteivät lapset syö toisiaan, koska ehkä lapset ovat saaneet liian vähän ruokaa äitien ollessa liian väsyneitä huolehtimaan siitä.

Mustasukkaisuus ongelmia on saatu ratkottua. Iivarin tiheän imunkausi on rauhoittunut ja äitin valtaisa väsymys loppui, kun flunssatauti saatiin nujerrettua. Ja toki asian tiedostaminen, että Oulakin tarvii äitiään kovasti. Siis vielä enemmän. Nykyään puhuu vain, että Oulakin on vauva. Aina koitan antaa sitten olla niin vauva kuin haluaa. Kauaa ei halua. Uutta itse-kautta on myös ilmassa, koitan rohkaista siihen. Vaikka toki monesti helpommalla pääsisin tekemällä itse.

Mutta koitan olla pakottamatta jaksamaan. Oulaa siis, isi ja äiti kyllä saa siitä pakottamisesta osansa. Tosin miehelle myönsin parin päivän loman lapsista ja itsestäni. Loma meni siltä osin huonosti, että sairastuimme Oulan kanssa. Mutta isin lomalla sijaisuutta hoiti poikien täti. Voi mikä kyky hänellä onkaan nukuttaa Iivari, joka on nykyään iltaisin aivan mahdottoman villi lapsi. Oikeastaan enimmäkseen päivisinkin. En vielä oikein tiedä, mikä on ongelma, mutta mikään muu ei kelpaa, kuin seisaallaan hyppeleminen taikka sylissä kantelu. Korvat on tarkastettu.  Toisaalta, kun joku leikitttää ja hyppelyttää poika on oma naurava itsensä. Niin nauravaa lasta en ole ennen nähnyt, kuin Iivari yleensä on.

Oulan jaksaminen on kyllä kummallista. Viime viikolla väsähti kokonaan leikkikentältä kotiin tullessa ja halusi, että vedän häntä pyörällä. Kun sain viritettyä pyörään veto vehkeen ja vedin, niin lopulta poju pyörili niin, että vetoliina oli kokoajan löysällä. Olin kyllä itse oikein tyytyväinen siihen, että pystyin näin helpolla lasta auttamaan.

Tänään toipilas-Oula ei olisi jaksanut ajaa kaupasta kotiin. Oli oikeasti väsynyt. Mutta kun isi tuli vastaan meitä hakemaan, ja yhdessä pyöräilivät, jaksoin poika ajaa ihan kotiin asti. Olisinhan minä pienen kantanuta taikka laittanut kärryyn, mutta kun se pyörä oli mukana. Eilen kannoin autolta. Kyllä minä kuulen joskus ympärillä sen kuiskeen, kun isoa poikaa kantelen, mutta mitä ihmeen hyötyä siitä olisi, että lapsen pakottaisin jaksamaan? Haittoja tulee mieleeni monta. Sitä paitsi eilen Oula jo torkahti liinassa matkalla parkkipaikalta kotiin. En yhtään epäile pojan väsymystä, ihmettelen vain, että joku asia sitten voi saada vielä aikaan jonkin ihmeellisen energia purkauksen.

Luin mummulassa lehdestä parisuhteen rooleista. Esittelyssä oli tyränni. Kylläpäs se muistutti minua. Ihan puhdasveriseksi tyränniksi en tunnustaudu, mutta varmasti kaikista luokituksista parhaiten sovin tämän alle. Suurin murheeni tässä on nykyään se, että puutun jatkuvasti Oulan ja isin välisiin kieltämisiin ja sallimisiin. Suuri päätös on nyt parantaa tapani.

Viikonloppuna jo kykenin antamaan tätin ja Oulan setviä keskenään asiat. Jos joku onkin meillä sallittua, mutta täti kieltää sen, niin sitten täti saa sen kieltää. Tosin, sitten täti saa myös itse löytää keinot toteuttaa asiat näin.  Saman kuuluisi koskea Oulaa ja isiä Miksi kummassa se onkaan niin vaikeaa?

En minä silti aio antaa ihmisten mitä sattuu kieltää ja määräillä lapsiani. Minut saa yhäedelleen kimppuun kaikki ne, jotka nauravat itkevälle lapselle, taikka suoraan kieltävät itkemästä. Tämä näyttääkin olevan minulle itselleni hyvin kipeä asia.

Niin, ja eilen aamulla ohitseni pyöräili ihka elävä fifi, sepäs yllätti.