Istuin opiskelukaverini kanssa hiekkalaatikon reunalla. Totesin
hänelle, että olihan sitä univelkaa ja väsymystä silloin aikoinaankin,
mutta kun silloin ei tarvinnut huolehtia kenestäkään. Moni yö jäi
helposti paljon lyhyemmäksi kuin nykyiset, mutta seuraavan päivän sai
ihan huoletta nuokkua luennoilla ja kuppilassa. Nyt sen sijaan on pakko
koittaa olla toiminta kykyinen. Hiekkalaatikon reunalla on pysyttävä
valppaana, etteivät lapset syö toisiaan, koska ehkä lapset ovat saaneet
liian vähän ruokaa äitien ollessa liian väsyneitä huolehtimaan siitä.
Mustasukkaisuus ongelmia on saatu ratkottua. Iivarin tiheän imunkausi
on rauhoittunut ja äitin valtaisa väsymys loppui, kun flunssatauti
saatiin nujerrettua. Ja toki asian tiedostaminen, että Oulakin tarvii
äitiään kovasti. Siis vielä enemmän. Nykyään puhuu vain, että Oulakin
on vauva. Aina koitan antaa sitten olla niin vauva kuin haluaa. Kauaa
ei halua. Uutta itse-kautta on myös ilmassa, koitan rohkaista siihen.
Vaikka toki monesti helpommalla pääsisin tekemällä itse.
Mutta koitan olla pakottamatta jaksamaan. Oulaa siis, isi
ja äiti kyllä saa siitä pakottamisesta osansa. Tosin miehelle myönsin
parin päivän loman lapsista ja itsestäni. Loma meni siltä osin
huonosti, että sairastuimme Oulan kanssa. Mutta isin lomalla
sijaisuutta hoiti poikien täti. Voi mikä kyky hänellä onkaan nukuttaa
Iivari, joka on nykyään iltaisin aivan mahdottoman villi lapsi.
Oikeastaan enimmäkseen päivisinkin. En vielä oikein tiedä, mikä on
ongelma, mutta mikään muu ei kelpaa, kuin seisaallaan hyppeleminen
taikka sylissä kantelu. Korvat on tarkastettu. Toisaalta, kun
joku leikitttää ja hyppelyttää poika on oma naurava itsensä. Niin
nauravaa lasta en ole ennen nähnyt, kuin Iivari yleensä on.
Oulan jaksaminen on kyllä kummallista. Viime viikolla väsähti kokonaan
leikkikentältä kotiin tullessa ja halusi, että vedän häntä pyörällä.
Kun sain viritettyä pyörään veto vehkeen ja vedin, niin lopulta poju
pyörili niin, että vetoliina oli kokoajan löysällä. Olin kyllä itse
oikein tyytyväinen siihen, että pystyin näin helpolla lasta auttamaan.
Tänään toipilas-Oula ei olisi jaksanut ajaa kaupasta kotiin. Oli
oikeasti väsynyt. Mutta kun isi tuli vastaan meitä hakemaan, ja yhdessä
pyöräilivät, jaksoin poika ajaa ihan kotiin asti. Olisinhan minä pienen
kantanuta taikka laittanut kärryyn, mutta kun se pyörä oli mukana.
Eilen kannoin autolta. Kyllä minä kuulen joskus ympärillä sen kuiskeen,
kun isoa poikaa kantelen, mutta mitä ihmeen hyötyä siitä olisi, että
lapsen pakottaisin jaksamaan? Haittoja tulee mieleeni monta. Sitä
paitsi eilen Oula jo torkahti liinassa matkalla parkkipaikalta kotiin.
En yhtään epäile pojan väsymystä, ihmettelen vain, että joku asia
sitten voi saada vielä aikaan jonkin ihmeellisen energia purkauksen.
Luin mummulassa lehdestä parisuhteen rooleista. Esittelyssä oli
tyränni. Kylläpäs se muistutti minua. Ihan puhdasveriseksi tyränniksi
en tunnustaudu, mutta varmasti kaikista luokituksista parhaiten sovin
tämän alle. Suurin murheeni tässä on nykyään se, että puutun jatkuvasti
Oulan ja isin välisiin kieltämisiin ja sallimisiin. Suuri päätös on nyt
parantaa tapani.
Viikonloppuna jo kykenin antamaan tätin ja
Oulan setviä keskenään asiat. Jos joku onkin meillä sallittua, mutta
täti kieltää sen, niin sitten täti saa sen kieltää. Tosin, sitten täti
saa myös itse löytää keinot toteuttaa asiat näin. Saman kuuluisi
koskea Oulaa ja isiä Miksi kummassa se onkaan niin vaikeaa?
En minä silti aio antaa ihmisten mitä sattuu kieltää ja määräillä
lapsiani. Minut saa yhäedelleen kimppuun kaikki ne, jotka nauravat
itkevälle lapselle, taikka suoraan kieltävät itkemästä. Tämä näyttääkin
olevan minulle itselleni hyvin kipeä asia.
Niin, ja eilen aamulla ohitseni pyöräili ihka elävä fifi, sepäs yllätti.
keskiviikko, 24. elokuu 2005
Kommentit